Eilinen päivä ei mennyt suunnitellusti. Söin liikaa, liian raskasta ruokaa, mm. lihapiirakan, ja join sokerista limsaa. Kokonaiskalorimäärä ei kuitenkaan lopulta ollut niin suuri, kuin olisin ajatellut. Painon lasku viikonlopun vieton vuoksi lopulta siis pysähtyi ja kääntyi nousuun, paino oli kivunnut 700 grammaa takaisin ylöspäin.
Saxendan vaikutus nälän tunteeseen on selvästi heikentynyt. Vasta ylihuomenna olisi annoksen nosto, ja sitä eittämättä tarvitaan.
Painiskelen itseni kanssa. Miten saisin mieltäni kuntoutettua ja treenattua siten, että en antaisi periksi helpolle ja nopealle ruualle, enkä hakisi nopeita hyvänolontunteita, vaan olisin kärsivällinen ja saisin suuremman tyydytyksen pitkäjänteisestä työstä? Koen tällä hetkellä elämäntilanteeni sellaiseksi, etten oikein kykene repimään itsestäni mitään ylimääräistä irti. Uusien rutiinien, kuten säännöllisen liikunnan lisääminen kalenteriin, tuntuu juuri nyt ylivoimaiselta. Siitäkin huolimatta, että tiedän että se toisi pitkällä aikajänteellä lisää energiaa.
Liikunta on ollut koululiikunta-ajoista lähtien minulle pakkopullaa. Lapsuudessa kavereiden kanssa leikkiminen, pelaaminen ja touhuaminen sekä metsässä liikkuminen olivat mukavia juttuja, kävimme jopa porukalla hiihtelemässä. Mutta kun siirryttiin kilpailuhenkiseen ja oppilaita paremmuusjärjestykseen asettavaan koululiikuntaan, katosi liikunnan ilo. Liikunnanopettajat inhosivat minua, ja minä heitä. Edelleen toki nautin luonnossa liikkumisesta, ja sitä olen harrastanut pitkin loppukesää ja syksyä. Mutta nyt on kylmää, märkää, liukasta ja surkeaa. Tuki- ja liikuntaelinvaivani ovat sen laatuisia, että pelkään kaatuvani metsässä, sateen ja mädäntyvien lehtien liukastamilla poluilla ja kallioilla.
Toivon, että annoksen nosto vie uudelleen nälän tunteen pois. Siihen saakka tarvitaan ilmeisesti tahdonvoimaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti